Noita ja noidan koirat

 

Jos jotakin, on elämässäni aina ollut koira. Sain ensimmäisen pörröisen ystävän, kun menin kouluun. Rakas, jo edesmennyt mummoni oli sitä mieltä, ettei lapsen sovi olla yksin tullessaan koulusta kotiin. Niinpä perheeseemme ilmestyi lapinkoira Killi. Lapsuuden perheemme koirat jakoivat retkeni lähimetsissä, touhuni pihapiirissä ja lapsuuden ilot ja surut. 

Vuodet vierivät ja ensimmäinen todella kanssani seikkaillut suuri koiraystävä on tässä ensimmäisessä kuvassa näkyvä Niko. Nimestään huolimatta tyttökoira, joka ryhtyi minun koirakseni ollessani lukiossa. Niko kulki mukanani kaikkialle: ensimmäiseen kesätyöpaikkaan ratsastuksenopettajani pyörittämälle tallille, mökkiretkille, eräopaskurssille - se jaksoi kulkea rinnallani aina ensimmäisen lapseni syntymään saakka. Sateenkaarisillalle se siirtyi 15 vuoden kunnioitettavassa iässä. 

Nikon jälkeen meille ilmestyi ensin Iitu ja muutama vuosi hänen jälkeensä Louhi. Iitu oli lempeä otus ja silloin pikkuruisten lasteni tärkein toinen kasvattaja. Se yhtäältä piti lapsia silmällä ja ilmestyi tuijottamaan minua närkästyneesti, jos lapset yrittivät puuhata jotakin luvatonta. Eräänkin kerran se pelasti esikoisen melkoisesta kiipelistä tuijottamalla minua tiiviisti keittiön ovelta - kun menin tarkistamaan, mikä oli hätänä, oli kolmivuotias topakkana kiipeämässä hyvää vauhtia kirjahyllyyn. 

Oli vähän asioita, jotka Iitun mielestä olisivat olleet kauheita - kunhan lapset tekivät ne. "Iitu-rakas, sä saat kyllä siirtyä, jos se lapsi tunkee sormensa sun silmään!" totesin sille eräänkin kerran huolestuneena sen ylimaallisesta sietokyvystä. 

Nykyisin meillä on Louhi. Se oli tällainen aivan hassu nääkkä tullessaan. On vaikea uskoa, että se täytti tänä keväänä 11 vuotta. Louhi kasvoi lempeää Iitua itsetietoisemmaksi ja itsenäisemmäksi koiraksi. Vaikka se on äärimmäisen lapsirakas, sillä on aina ollut kotona "oma paikka" ja lapsilla tiukka komento, että kun koira vetäytyy omalle paikalleen, se tarvitsee rauhaa ja omaa tilaa. 

Koirien elämä tuntuu traagisen lyhyeltä. Tai sitten nämä vuodet harppovat eteenpäin sellaista vauhtia, ettei noidan vanha pää pysy perässä. Tuntuu, kuin olisi vain hetki siitä, kun koirat olivat nuoruuden innostuneita vöyhäleitä - ja lapset tuollaisia pikkuruisia rääpäleitä. Katselin vanhoja kuvia läpi erilaisilta seikkailuretkiltä luonnossa, mökillä - kaikkialla, missä ollaan lasten kanssa oltu. Ja aina Louhi on ollut mukana. 

Ei ole helppoa muistaa, että Louhi on nyt yhdentoista: yhtä vanha, kuin Niko-koira ensimmäisessä kuvassa. Arvostettavuutta tuovia harmaita karvoja se on kasvatellut kasvoihinsa jo useamman vuoden. Minua nauratti, kun joskus totesin, että elämä meidän perheessä on niin rankkaa, että koirakin harmaantuu jo viisivuotiaana. 

Samoin vanhuus näkyy aktiivisuuden laskemisen: Louhi tykkää pötkötellä sohvalla enemmän ja riehuu tallitouhuissa vähemmän. Se ei enää yritä lähteä mukaan ratsastusretkille seuraksi - ellei mennä aivan lähimetsään kävelylle. En enää tänä talvena ottanut sitä laavuretkille, kun sitä viime marraskuun reissussa selvästi paleli. Sen vanhenevia luita kolottaa sateisella ja kolealla säällä. 

Onneksi monen koiran kokemuksella tiedän, että vaikka se alkaa hidastua, on sille oikealla ruokinnalla, hyvillä lisäravinteilla ja asianmukaisella hoidolla luvassa vielä monta kivutonta ja toimintakykyistä vuotta. Ja tietysti välttämällä liika kuormittavia touhuja: vielä viisi vuotta takaperin Louhi juoksi minun ja Torkun seurana kärrylenkin, jonka pituus venähti reiluun 50km:iin. (Ei, nyt ei ole painovirhettä. Se oli yksi minun ja Torkun kisakauden treenilenkeistä ja Torkun mielestä ihan lällärikamaa.) 

Aina, kun koira vanhenee, on todella tärkeää tarkkailla sen vointia huolellisesti. Etenkin kipuoireiden tunnistaminen muuttuu ehdottoman välttämättömäksi. On tärkeä erottaa, mikä on vanhalle koiralle sallittavaa hidastumista ja energisyyden vähenemistä ja mikä kipua. On hyvä laskea ja sopeuttaa vaatimustasoa vaikkapa liikunnan suhteen: meillä Louhin ei enää tarvitse kiivetä portaita, vaan se saa nousta tänne kolmanteen kerrokseen hissillä. Vanhat lonkat ja ristiselkä kun eivät ole sitä, mitä olivat aiemmin ja portaiden nouseminen kipeyttää sen selkeästi. 

Onko sitten jotakin, millä ikääntymistä voisi hidastaa? Vaikea sanoa. Meillä Louhin oloa helpotetaan säännöllisillä BLM ja Sulfurzyme-kuureilla. Pentuaikana ja kasvaessaan se sai kalsium+magnesium-ravintolisää - ja nyt vanhetessaan se saa sitä jälleen - ei kaiken aikaa, mutta säännöllisinä kuureina. Olen alkanut hieroskella sitä, koska usein kipu oireilee lihasjäykkyyksinä ja haluan tietää tarkasti, miltä sen lihaksisto kulloinkin tuntuu. Käytän hieronnassa usein Ortho Ease -hierontaöljyä ja saatan toisinaan lisätä siihen mustakuusen tai sinikuusen öljyä tai kopaivaa tipan tai kaksi. 

Muilla noidilla saattaa olla luuta ja kissa. Tällä noidalla oli nuoruudessaan lada ja koira. Vaikka ladasta olen sittemmin luopunut, tuntuu ajatus koirattomasta elämästä mahdottomalta. Siksi noidan on viisain käyttää parhaat taikavoimansa omasta vanhasta hurtastaan huolehtimiseen, että sillä riittäisi terveyttä, vetreyttä ja toimintakykyisyyttä mahdollisimman pitkään.